Syrjäytymisen syistä

Syrjäytymisen syistä  ( Yleislääkärilehti No 3  20012 )

Kokemukseni mukaan, nyky Suomessa, pääasialliset, pitkäaikaisen ja elämäntavaksi muuttuneen syrjäytymisen syyt ovat liittyneet asianomaisen persoonallisuuden kehityksen vaillejääneisyyksiin, itsetuntovaurioihin ja vääristymiin. Ne eivät välttämättä näyttäydy selkeinä diagnostisina psykiatrisina häiriötiloina, vaan usein epämääräisenä irrallisuutena, näköalattomuutena, elämänilon puutteena ja yleisenä kyvyttömyytenä ja haluttomuutena ottaa aikuinen vastuu elämästä, niin toimeentulon, vanhemmuuden kuin muidenkin ihmissuhteiden alueella. Taustalla näyttävät vaikuttavan läheisiin kehitysvuosien ihmissuhteisiin liittyneet puutteet ja usein vakavatkin häiriöt, kuten hyväksikäytöt, alkoholismi, väkivalta, insesti, rakkaudettomuus ja kasvatusvastuussa olleiden kyvyttömyys ilmaista ja hallita tunteitaan.

Tälläisten epäkohtien vammauttamia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista. Kasvatusvastuussa olleiden aikuisten keinottomuuden ja tuhoavan käyttäytymisen taustalla ovat yleensä olleet heidän omat vastaavanlaiset lapsuuden kokemuksensa. Taloudelliset vaikeudet ovat useimmiten olleet korkeintaan laukaisevia tekijöitä, lisärasitteita tai seurausta syrjäytymisestä.

Persoonallisuuden kehitystä traumaattisesti vahingoittaneita vuorovaikutuspuutteita kokeneiden ihmisten minä jakautuu toisaalta iänmukaiseen, vaikkakin vuorovaikutusvalmiuksiltaan usein puutteelliseen, kehityskykyiseen minään, jota kutsun kehitysminäksi, ja toisaalta sisäistettyjen traumojen ja vaillejääneisyyksien pohjalta syntyneisiin minätiloihin, joita kehitysminä  ei, niiden traumaattisen luonteen takia, ole voinut saada hallintaansa. Sen sijasta traumaattiset minätilat ajoittain hallitsevat tietoisuutta ja syrjäyttävät kehitysminän tajunnan sisältönä.

Traumapohjaisten minätilojen kirjon tarkempi luonne vaihtelee ihmisestä toiseen. Ne voidaan kuitenkin jakaa kahteen pääryhmään: Uhrina olemisen minätiloihin, joita kutsun uhriminäksi ja toisaalta samaistuksiin traumojen aiheuttajiin, näitä minätiloja kutsun alistavaksi minäksi. Lievemmässä muodossa kumpiakin tavataan jossain määrin useimmilla ihmisillä. Uhrin minätilassa ollessaan asianomainen etsii, sitä itse tiedostamatta, nykyisyydestä kaikkea sitä, mitä on lapsuudessaan jäänyt vaille ja hyvitystä kokemilleen kärsimyksille ja kokee vaatimuksen aikuisesta vastuun kantamisesta työelämässä ja vanhempana epäoikeudenmukaisena.

Koska lapsuuden menetyksiä  ei voida konkreettisella tasolla enää saada hyvitetyksi, uhrin minätilassa elävät jatkuvassa uhmakkaassa vaillejääneisyydessä, jossa he syyllistävät muuta maailmaa  vaikeuksistaan, pakenevat aikuista vastuuta kaikilla ja kokevat kroonista tuhoavaa kateuden ja vihan tunnetta aikuista selviytymiskykyä ja elämäniloa ilmaisevia ihmisiä kohtaan.  Heidät koetaan riistäjinä jo senkin takia, että heillä on elämän ilossaan sellaista, mitä uhriminä  ei voi koskaan tavoittaa. Kyltymättömässä ahneudessaan ja aikuisen vastuunoton välttelyssään uhriminä on myös äärimmäisen taitava manipuloimaan muita ihmisiä säälin ja syyllisyyden tunteilla saadakseen erilaista vastikkeetonta hyötyä itselleen, josta ei koskaan kuitenkaan olla aidosti kiitollisia, ja joka ei koskaan ole riittävää. Suurin osa katukerjäläisistä toimii tässä minätilassa.

Uhriminä on kuin persoonallisuuden käen poika, mitä enemmän sitä tuetaan , sitä suuremman vallan se saa ihmisessä ja syrjäyttää vähitellen kehitysminän. Kehitysminän auttaminen, sen sijan, on aina  -->

kannattavaa.  Sen tavoitteena on aikuinen iänmukainen elämä, se nousee heti jaloilleen kun pystyy ja on avusta kiitollinen.

 Uhriminä ei myöskään kykene vanhemmuuteen, vaan pyrkii usein tekemään lapsestaan itselleen vanhemman korvikkeen, jolle uskoutuu vaikeuksissaan ja johon turvautuu peloissaan. Se myös yleensä kilpailee ja kokee kateutta ja vihamielisyyttä oman lapsenkin hoidetuksi tulemisen tarpeiden ja oikeuksien suhteen ja saattaa sekä laiminlyödä , että suoraan vahingoittaa lasta, usein kurinpidon nimissä.  Parhaassa tapauksessa lapsi kelpaa "kaveriksi", jonka suhteen vanhemmalla ei ole turvaa antavaa aikuista auktoriteettia, eikä kykyä asettaa tarvittaessa rajoja. Näin syntyy helposti köyhyyttä ylläpitävä vaillejääneisyyden kulttuuri jossa uhriminän ylivalta siirtyy sukupolvesta toiseen.

Uhriminä on siten iänmukaisen minän vihollinen. Se pyrkii kaikin keinoin sabotoimaan kehityminän pyrkimyksiä saada elämä aikuiseen hallintaansa, koska se ei voi luopua varhaisista tarpeistaan. Näin monen ihmisen hyvin alkanut opiskelu, työsuhde tai muu terveeseen aikuisuuteen liittyvä pyrkimys kariutuu toistuvasti masennuskohtauksiin, alkoholin käyttöön tai johonkin muuhun itsetuhoisaan toimintaan. Sen rajaton ahneus ja tuhoava kateus voi myös kohdistua ulkomaailmaan ja ilmetä esimerkiksi varasteluna,kiusaamisena ja äärimuodoissaan ryhmätasolla ja synnyttää viime vuoden Lontoon ryöstelyorgioiden kaltaisia väkivaltaisuuksia.

Uhriminä ja iänmukainen kehitysminä voivat ilmetä äkkijyrkästi erillisinä minätiloina. Lontoon ryöstelyyn osallistunut sosiaalityöntekijä kävi itse ilmoittautumassa poliisille. Hän sanoi, ettei ymmärrä, mikä voima yhtäkkiä syrjäytti vastuuntuntoisen aikuisen hänessä ja sai hänet hallitsemattomaan tuhoavan ahnehtimisen tilaan.

Alistavan minän kokemukset  tuhoavasta  ylivoimaisuudesta muihin  nähden ovat seurausta samaistumisesta koettujen traumojen aiheuttajiin. Alistava minä ja uhriminä vaihtelevat  tajunnan sisältönä samallakin henkilöllä. Alistavan minän hallitessa, jokin ihminen tai ihmisryhmä, näyttäytyvät arvottomana, halveksittavana ja pahana, mikä on seurausta siitä, että uhriminään liittyvät huonommuuden tunteet ovat, sitä tiedostamatta, sijoitettu toisiin ihmisiin. Ei ole harvinaista, että uhrina ollut kiusattu on myöhemmin kiusaajan roolissa, ja tuolloin esiintyy ylimielisen itsevarmasti, muita mitätöiden ja ivaten. Tämä on myös tavallinen tausta rasismille.

Silloin kun persoonallisuuden traumat ovat niin laaja-alaisia, että ne hallitsevat kokemusmaailmaa ja kehitysminä on jäänyt siinä määrin kehittymättömäksi, että iänmukaisen identiteetin tunnetta ei ole kunnolla saavutettu, asianomainen kärsii usein epävakaasta persoonallisuudesta. Näillä ihmisillä on usein suuri taipumus väkivaltaan sekä itseä, että muita kohtaan. Erityisen vaarallisiksi voivat muodostua ne, usein älyllisesti lahjakkaat epävakaat henkilöt, jotka pystyvät patologisen narsismin tuella vakauttamaan minäkokemustaan ankkuroimalla sen alistavan minän  yli-ihmisfantasioihin, samalla kun he projisioivat huonoksi ja pahaksi koetun uhriminän muihin, kuten muun rotuisiin tai toisin uskoviin ihmisiin, jotka pitää tuhota ja alistaa. Tällaista, epävakaan ja narsistisen persoonallisuuden, yhdistelmää pidän todennäköisenä niin Hitlerillä yli-ihmisoppeineen kuin temppeliritariksi itsensä ylentäneellä joukkomurhaaja Anders Breijvikillä.

 

-->

Syrjäytyneisyyden ehkäisyn  ja hoidon painopistealueita

Krooniseen syrjäytymiseen ajautumisvaarassa olevat ihmiset tarvitsevat apua  kehitysminälleen. On tärkeä ymmärtää, että vaikka he ovat uhreja, heitä ei voi auttaa sen enempää heissä piilevän uhriminän, kuin alistavan minänkään ehdoilla. Heiltä on edellytettävä kehitysminän aikuisuutta, jota on kannustettava ja tarvittaessa autettava saamaan lisää psykososiaalisia valmiuksia ja ammatillista koulutusta. Vastikkeeton sosiaaliturva yleensä vain edistää syrjäytymistä tukemalla uhriminän pyrkimyksiä paeta aikuista vastuuta.

 Uhriminän ja alistavan minän yllykkeille on asetettava rajat ja ne on pyrittävä saamaan kehitysminän hallintaan. Lievemmissä tapauksissa esim. asevelvollisuuden suorittaminen voi tärkeällä tavalla auttaa montaa nuorta miestä vahvistamaan kehitysminänsä aikuisuutta ja korjaamaan puuttuvaa vastuullisuutta ja kurinalaisuutta. Edellytyksenä on luonnollisesti koulutuksen ja kurinpidon asiallisuus.

Kun kysymyksessä on kehitysminän laaja-alaisempi rikkinäisyys, saatetaan tarvita kuntouttavaa psykososiaalista terapiaa, identiteetin tunteen vahvistamiseksi, vuorovaikutustaitojen ja tunteiden hallinnan parantamiseksi sekä uhriminän ja alistavan minän kaoottisten yllykkeitten hallintaan saamiseksi. Tämän edellytyksenä on mm. se että, terapiassa kuntoutettavan kehitysminän on saatava surra ja työstää kehitysvuosien pelon, turvattomuuden, häpeän, vihan ja loukatuksi tulemisen tunteet, eheytyäkseen ja saadakseen traumaattiset minätilansa hallintaansa.

Erityisesti sosiaali-ja terveyspalveluiden työntekijät kohtaavat työssään samankin henkilön eri persoonallisuuden puolet. Kun he kohtaavat aikuista vastuuta pakoilevan pelurin asiakkaissaan, se joko suututtaa heitä tai he tulevat manipulatiivisesti syyllistetyiksi tukemaan uhriminän epäterveitä pyrkimyksiä. He voivat myös kohdata uhriminän vastapelurin, pelottelemalla, mitätöinnillä ja uhkailuilla asioitaan ajamaan pyrkivän sadistisen alistavan minän; se niinikään suututtaa heitä tai he pelosta antavat periksi. Heidän tulisi kuitenkin pysyä jämäkästi asiallisina aikuisina, asettaa rajat niin asiakkaansa uhriminälle kuin alistavalle minällekin, ja kohdistaa aina sanansa tämän persoonallisuuden aikuiselle puolelle. Luonnollisesti tämän edellytyksenä on se, että myös työskentelyolosuhteet antavat tähän mahdollisuuden .

Koulusurmat, perheväkivalta, huostaanotot ja lisääntyvä syrjäytyminen, kertovat karua kieltään terveen psykososiaalisen pääoman hupenemisesta ja em. traumapohjaisten kaaottisten yllykkeiden aiheuttaman häiriytymisen lisääntymisestä.

Erityisesti alle kolmevuotiaiden lasten päivähoitoon liittyvät epäkohdat, jotka voivat vaarantaa   persoonallisuuden perustan kehityksen, sekä riittävien luotettavien kasvua tukevien aikuiskontaktien puute myöhemminkin lapsuudessa, ovat keskeisen tärkeitä painopistealueita, joihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota.

Perheväkivallan suhteen tulisi ymmärtää, että yleensä niin krooninen, toistuva väkivalta kuin siihen alistuminenkin, on oirekäyttäytymistä. Usein puolisot ilmentävät toistuvasti ja pakonomaisesti lapsena koettuja traumaattisia väkivaltakokemuksia joko alistajan tai uhrin rooleissa, jotka eivät ole heidän kehitysminänsä hallinnassa. Turvataloissa pitäisi rutiiniluontoisesti selvittää väkivaltakäyttäytymisen taustat ja tarvittaessa suojattava lapset sekä tarjottava apua vanhemmille.

ADHD tai Asperger diagnoosia epäiltäessä on  tarkoin selvitettävä myös  perhetausta. Hoitamieni epävakaitten potilaiden lapsista suuri osa oli saanut jommankumman diagnoosin, silloinkin kun he tosiasiassa oirehtivat väkivaltaista ja turvatonta perhe-elämää ja sen aiheuttamaa psykososiaalisten valmiuksien puutetta.

Kaikki koulusurmaajat olivat myös hakeneet apua ennen tekoaan ollessaan kärsivässä kehitysminässään. Surmateko sen sijan on todennäköisesti tehty alistavassa ylemmyyden tuntoisessa, muita ihmisiä vihaavassa ja halveksivassa minätilassa, joka usein saa ylivallan kehitysminän menettäessä toivon avun saamisesta. Mikäli heidän hätänsä olisi tullut oikein ymmärretyksi,  on todennäköistä, että surmateot olisi voitu estää.  

Aito hyvinvointivaltio nojaa vastuuntuntoiseen, aitoon välittämiseen kykenevään aikuisuuteen. Se tarjoaa kansalaisilleen sekä riittävän psykososiaalisen pääoman, että aineelliset edellytykset kehittyä edellytystensä mukaisiin mittoihin ja tarvittaessa apua elämän saamiseksi iänmukaisiin uomiin. Se suo kansalaisilleen niin elämänilon ja onnistumisen, kuin työnsä hedelmistä nauttimisen oikeuden ja turvan niin sairauksien, työttömyyden kuin vanhuuden varalta.  

Erityisen tuhoisaa on ihmisissä piilevän uhriminän ja alistavan minän manipulatiivinen hyväksikäyttö erilaisten poliittisten ja muiden valtapyrkimysten voimanlähteenä. Stalinin  ja Hitlerin totalitaarishirviövaltiot ovat tästä synkkänä muistutuksena.  

Jorma Tähkä psykiatri